Olen alkanut kävellä. Ei sitä ihminen keksi. Kaivaa kirjaa pitkään. Nämä
öiset merkinnät on kirjoitettu saksalaisen unen lomassa. Luento Kristuksen
esikuvista. Päivällä olin täysin varma, että jätän vanhan nimeni ja annan
vastedes tekstin virrata vapaasti joka suuntaan. Kukin vuorollaan kirjoittaa
ylös mitä mieleen tulee. Ja koko päivä on istuttava ja luettava ja se on
ihan hyvä niin. Mutta kukaan ei huomaa pientä muistikirjaa, ja kuinka sinne
syntyy tarinan aiheita. En tunnista niitä ääniä, kevään lupausta ja merkkiä,
joka tulee sisään lasien lävitse vaivatta kuin valo. Teen muistilauluja.
Kesäisin paistaisi aurinko pitkin päivää ja sitten joskus aamulla viiden
sekä kahdeksan välillä satelisi vettä jotta kasvit saisivat syyn elää.
Tärkeää on, kuinka aine liikkuu. Välillä kuljen tyytyväisenä suuntaani. En
oikein tiedä, ennen kuin näen. Horisonttiin katsoessaan tulee samalla
katsoneeksi omaan sieluunsa. Ja kaiken takana on tietysti vain ja ainoastaan
yksi ajatus: likvidoida ihminen kirjoittamasta luonnonlyriikkaa. Voit toki
sanoa niin, mutta kerro, mitä sanot sen jälkeen. Kalat ovat sikäli
poikkeuksellisia eläimiä, että ne kasvavat pituutta koko ikänsä. Se on
henki, joka puhuu ja hengittää. Talo tärisee, katukiven alla on savea.
Käännyin katsomaan ja näin, kuinka reppuselkäinen koulutyttö kaivoi linnun
taskustaan ja vastasi siihen. Alan olla muutakin kuin korvat ja kohiseva
pulssi.

*

Täällä on niin kylmä, että minä olen palellut koko päivän, enkä tietäisi
missä olen, ellei se lukisi kaikkialla. Ikävä ei ikinä ole ikävä. Olen
hämmästynyt valinnastani, vihreä ja keltainen näyttävät tunkeutuvan
väriavaruuteeni salakavalasti, mutta sinnikkäästi. Auringon lämmittämillä
kaduilla tulen jostain. Lasken katseeni omiin käsiini, hetkeksi. Päivieni
valo, tiilimuuri, olkapää, oikeaa suomea puhuva ihminen ja mitä vielä. Monet
asiat, joita me pidämme virheinä eivät edes ole virheitä. Voi niitä, jotka
sokeroivat greippinsä ja tyrnimehunsa. Seuraavaksi pakkaan laukkuni ja
lähden matkaan. En ole poikkeus. Saatan olla rakastumaisillani, tai ehkä
juurtumaisillani. Olen katsellut unia, joissa löydän kummallisia
antiikkiesineitä ja ostan talon Latviasta. Kun nukahdin, muut heräsivät. En
saanut vastausta. Oma koti, kaikessa pienuudessaan, tuntui taas hyvältä. Tuo
lapsuudenaikainen luritus on pyörinyt päässäni jo toista päivää. Huomasin,
että kävelyretket kannattaa tehdä metsään. Koko ajan piti puhua venäjää,
jota en unessa osannut yhtään sen paremmin kuin valveillakaan. Iloitsin,
että sain olla tässä mukana. Mitä minä, veneessä syntynyt, olisin ilman
merta.

*

Kuu on pieni ja korkealla, mutta valaisee hyvin. Ei ole ristin sielua.
Tuntuuko nyt erilaiselta? Miksei pääsiäismunista saa koskaan sitä, mitä on
todella vailla? Kävin vähän tiedustelemassa asioita. En haluaisi nähdä taas
totuutta. Jos hetkeksikään hellitän, olemme kuoleman omat. Minulta on
pyydetty uusia kuvia, mutta kuka suostuisi kuvaamaan? Lähdin kämpilleni
vasta iltapäivällä ja ajelin vasten iltaruskoa, ja kun olin nähnyt taivaalla
kaikki milloinkaan keksityt värit, tuli hämärän hetki ja ensimmäiset tähdet
syttyivät. Hänen ruumiinsa, se muuttui, mutta mielensä ei lainkaan.
Seuraavana päivänä tein kirjallisia töitäni Tallinnan kahviloissa. Miten
kevyttä onkaan taas hengittää. Vaikka vuori on saavuttamaton, on kiipeilijä
yhä korkeammalla, kauempana ihmissilmästä. Ei tarvitsisi enää ihmetellä
laivoja eikä matkustaa koko Afrikan läpi. Nyt on ollut hetken ihan
hiljaista. Sitten tajusin, että kello on vasta kahdeksan, ja muistin kaiken.
Puutarhassa tapahtuu aivan liian paljon, jotta kaikki voisi pysyä muistissa.
Koskaan ei ole täysin pimeää.