Kuntia ravisteleva resurssipula ajaa maaseudun ikääntyvät epävirallisten tukiverkkojen pariin. VTM Leena Vuorisen mukaan avainasemassa ovat sukulaiset ja vanhuksen oma kyläyhteisö.

Perheineen Australian Brisbanessa asuva Vuorinen vieraili Suomessa maaliskuun alussa. Tuolloin hän väitteli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta ”ikääntyminen maalaiskylässä”. Väitöskirjaansa varten Vuorinen perehtyi eteläsuomalaisen maalaiskylän elämään puolentoista vuoden ajan. Tuona aikana hän haastatteli alueen ikääntyviä asukkaita. Etnograafisen tutkimuksen toteuttaminen hiipuvan muuttoliikkeen kylässä tarjosi aitiopaikan maaseudulla elävien vanhusten arkeen. Tutkimuksen mukaan synkät ennusteet kohtaavat todellisuuden monella eri tasolla.

– Nykyään asiakas viedään palvelun luo. Tämä aiheuttaa ongelmia niiden vanhusten kohdalla, joiden toimintakyky on syystä tai toisesta alentunut. Samaan aikaan maaseudun julkista liikennettä ajetaan alas, Vuorinen ihmettelee.

Vaikka tarvittavat peruspalvelut olisivatkin kohtuullisesti saatavilla, esiin nousee niiden pirstaloituneisuus. Kanssakäyminen koetaan usein etäiseksi ja persoonattomaksi. Vuorisen haastattelemat vanhukset muistelivat kaihoilla vielä 1980-luvulla kunnissa liikkuneita koko kylän kodinhoitajia. He toivat paljon kaivattua sosiaalista kanssakäymistä.

– Ennen vanhus pääsi kodinhoitajan avustamana omaan saunaan kylpemään. Sen jälkeen hänellä oli tilaisuus rupatella päivän kuulumiset, Vuorinen täsmentää.

Monen kaupunkilaisen mielessä maaseudun idylliin kuuluu lämminhenkinen kyläyhteisö, joka tarjoaa toimintaa ja virikkeitä kaikenikäisille. Todellisuus on kuitenkin erilainen erityisesti liikuntarajoitteisten vanhusten kohdalla. Jo siirtyminen kylän sisällä paikasta toiseen on haasteellista. Muuttovirtojen näivettämien kyläkeskusten kohdalla ongelmaksi muodostuu myös yhteisten kohtaamispaikkojen puute.

Tehokkuusajattelu uusille urille

Vuorinen uskoo kunnista löytyvän halukkuutta vanhusten palvelujen kehittämiseen. Loppupelissä kyse on kuitenkin rahasta. Sen vähäisyys pakottaa noudattamaan vallitsevaa linjaa, joka ajaa vanhusten laitostamista. Todennäköisesti laitostaminen ei tule halvemmaksi, mutta se on yksinkertainen ja helppo tapa vanhuspalveluiden hoitamiseen. Toivoa sopii, että tehokkuusajattelua ryhdytään viemään uuteen suuntaan. Vuorinen heittää ilmoille ajatuksen maaseudun vanhuksille suunnatusta mobiilipalvelusta, joka ei liity matkapuhelimiin millään tavalla.

– Tilausta olisi kunnan alueella kiertävälle palvelubussille, jonka mukana kulkisi esimerkiksi terveydenhoitaja ja sosiaalialan ammattilainen. Autossa voisi olla pieni kirjasto, jonkinlainen kuntoiluväline sekä olohuonenurkkaus, jossa juodaan kahvit verensokerin mittauksen yhteydessä. Yksittäinen kunta saisi tällaisen palvelun pystyyn kohtuullisen pienillä kustannuksilla.

Vuorinen näkee suurimpana haasteena päättäjien vieraantumisen haja-asutusalueiden vanhusten realiteeteista. Ikääntymisen todellisuus ei kolkuttele kiireisen keski-ikäisen ajatusmaailmassa riittävällä voimakkuudella.

– Toisaalta vanhusneuvostojen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon tiivistynyt yhteistyö on vienyt monia asioita eteenpäin. Kuntatasolla mukaan olisi hyvä saada myös kulttuuritoimi, Vuorinen arvioi.

Julkinen vai yksityinen sektori?

Vanhusneuvostojen myötä ikääntyvät ovat saaneet oman äänensä paremmin kuuluviin. Vuorinen uskoo suurien ikäluokkien eläköitymisen vievän vallitsevaa kehitystä eteenpäin.

– Nykyisten eläkeläisten mielissä vanhainkoti on usein synonyymi vaivaiskodille. Avun pyytäminen ja sosiaalipalveluiden käyttäminen koetaan häpeälliseksi asiaksi. Korkeampaan elintasoon tottuneet suuret ikäluokat tulevat olemaan tässä asiassa huomattavasti vaativampia asiakkaita.

Vuorisen tutkimus osoitti kyläyhteisöjen olevan muodoltaan odotettua säröisempiä. Useista alayhteisöistä muodostuva kokonaisuus johtaa helposti siihen, että vetäytyvä ja introvertti vanhus jää sosiaalisen verkoston ulkopuolelle. Ilmiö koskettaa erityisesti miehiä. Muutosta kaivataan, sillä maaseudulla naapureiden ja muiden kyläläisten tuki on monessa tapauksessa välttämätöntä ikääntyvän ihmisen yksinselviämiselle. Naapureiden ohella vanhusten hyvinvointi lepää kasvavissa määrin sukulaisten ja lasten harteilla. Omaishoitajuuden mahdollistamasta avusta huolimatta kunnallisten palveluiden kehittämisestä ei tule luopua. Aikaisemmin Eskilstunassa asunut Vuorinen näkee yhtäläisyyksiä Suomen ja Ruotsin asetelmissa.

– Molemmissa maissa julkinen sektori sekä järjestää että tuottaa tarvittavat palvelut. Australiassa palveluiden tuotanto on sälytetty yksityisille toimijoille. Lisäksi siellä on kokonaisia eläkeläiskyliä, joiden tasoissa on suuria eroja. Australiassa tällaiset ratkaisut ovat helpommin toteutettavissa paikallisten sääolosuhteiden ansiosta.