Lapsille media on luonnollinen osa arkea – se mieluinen osa. Koulun ja lasten mediakäsityksen välissä ammottaa syvä kuilu.

Virtuaalimaailma erottaa eri ikäpolvet toisistaan. Karkeasti ottaen lapset ovat ihastuneita netin ja muiden mediakanavien tarjoamaan elämysmaailmaan, aikuiset kokevat sen vieraaksi ja haitalliseksi. Kankeasti kehittyvä koulumaailma on jo pudonnut pahasti kelkasta.

Kouluissa vallitseva negatiivinen asenne hämmästytti Kuopion yliopiston tutkimusprofessorina työskentelevää Kirsi Pohjolaa.

Pohjola yllättyi kouluissa vallitsevasta asenteesta tutkiessaan lasten mediakulttuurin ja koulun vuoropuhelua yhdessä Elina Johnsonin kanssa.

– Se oppimisen muoto, mikä innostaa lapsia eniten, tyrmätään koulussa lähes syntinä. Kiltit ja kunnolliset eivät roiku verkossa, Pohjola harmittelee.

– Kansainvälisessäkin vertailussa koulujemme medialaitteisto on alikuntoista ja puutteellista. Edes opettajilla ei ole omia päätteitä, Pohjola kauhistelee.

Se vähäinenkään median hyödyntäminen koulussa ei tavoita lasten mediankäyttötaitoja. Tähän on onneksi odotettavissa muutosta.

– Opettajien täydennyskoulutuksessa kiinnitetään erityisesti huomiota tähän puoleen, Pohjola iloitsee.

Hänen mukaansa ammattikorkeakoulut hyödyntävät jo opetuksessaan mediaa melko hyvin.

– Sitten tulee toinen aste, yliopistot ja viimeisenä muutos näkyy peruskouluissa, Pohjola luettelee.

Luonnollinen osa arkea

– Uudet virtuaalikansalaisemme oppivat, rentoutuvat, luovat sosiaalisia kontakteja ja hahmottavat omaa minäkuvaansa median avulla, Pohjola kuvailee.

Tutkimuksesta julkaisemassaan teoksessa Pohjola muistuttaa, ettei virtuaalimaailma irrota lasta todellisuudesta, vaan myös kasvokkain tapahtuvia kohtaamisia sovitaan verkossa ja toisaalta esimerkiksi koulupäivän aikana voidaan sopia nettitapaamisia illaksi. Netin välityksellä lapset luovat myös kontakteja pitkienkin välimatkojen päähän.

– Virtuaalinen maailma on osa kokonaisuutta, Pohjola korostaa.

Laatu määrää olennaisempi

Pohjola ei mielellään aseta median käytölle mitään aikarajoja.

– Olennaisempaa on se, mitä koneella tehdään; onko kyse rentouttavasta surffailusta ja sosiaalisesta toiminnasta vai peleistä tai muusta tarkkaavaisuutta vaativasta toiminnasta, Pohjola muistuttaa.

– Ihan pienellä lapsella liian käytön huomaa helposti ärtyneisyydestä. Silloin vain kone kiinni ja vaikka ulkoilemaan. Ekaluokkalaiselle tunnista kahteen päivässä on ehdottomasti maksimi, hän kuitenkin rajaa.

Enemmän kuin ajankäyttöä Pohjola korostaa elämän kokonaishallintaa.

– Vanhempien tehtävä on valvoa ja rajoittaa. On tärkeää tietää, mitä lapsi koneella tekee ja millä sivuilla hän käy. Pelkkä koneella olo sinällään ei kerro tekemisen laadusta.

Lasten jälkeen Pohjola on tutkinut toisen asteen opiskelijoita. Heidän kohdalla ei enää voida keskustella mediankäyttöajasta, koska media on koko ajan läsnä ja mukana muussa toiminnassa.

– Tällöin elämänhallinta, etenkin arkirytmin säilyttäminen, on tärkein kysymys. Mediankäyttö ei saa sotkea päivärytmiä ja näin haitata muuta toimintaa.

Eriarvoisuus vaikuttaa käyttötottumuksiin

Toinen Pohjolan tutkimuksen aikana yllättänyt huomio oli lasten eriarvoisuuden vaikutus mediankäyttötapoihin.

– Hyvä- ja huono-osaisten perheiden lasten mediakäyttäytymisessä on huomattavia eroja. Hyväosaisille lapsille media on osa muuta toimintaa ja netistäkin etsitään myönteisiä elämyksiä, sosiaalisuutta ja omaa osaamista parantavia toimintoja. Moniongelmaisissa perheissä lasten netinkäyttö on yksi ongelma lisää; netissäkin hakeudutaan negatiivisten asioiden ääreen ja ajanhallinta riistäytyy helposti käsistä, Pohjola vertaa.

Vielä pahempi ongelma on Pohjolan mielestä niissä perheissä, joissa lapsella ei ole edes mahdollisuutta käyttää nettiä.

– Se, että lapsi ei pääse ilmaisemaan itseään verkon kautta – lukemaan ja kirjoittamaan virtuaaliympäristöön – syrjäyttää lapsen auttamatta omasta yhteisöstään. Hän on nykyajan lukutaidoton.