Tulevaisuuden Suomi ei rakennu viiden kasvukeskuksen varaan, vaan menestyviä alueita on enemmän. Näin vakuuttaa elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen. Hän uskoo aluepolitiikan keinoihin yli kolmenkymmenen politiikassa viettämänsä vuoden jälkeen. Superministerillä on salkussaan uuden aluepolitiikan instrumentit.

Vaikka kaikki viimeaikaiset tutkimukset, selvitykset ja skenaariot kertovat Suomen nojautuvan jatkossa yhä vahvemmin 3–5 kasvukeskuksen varaan, elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen pitää aluetutkijoiden skenaarioita yksioikoisina ja tarpeettoman synkkinä.

Lappi ei ole elinkeinoministerille taantuva maakunta, metsäteollisuus ei ole auringonlaskun ala, eikä väestön ikääntyminen rusikoi valtaosaa kaupunkiseutujen ulkopuolisesta Suomesta kriisialueiksi.

– Kovia haasteita riittää, mutta niin ei ole, että jotkut alueet olisi predestinoitu häviämään ja toiset automaattisesti valittuja voittamaan. Eikä ainakaan valtion pidä omilla toimillaan katalysoida sen suuntaista kehitystä, joka johtaisi alueiden yhä vahvempaan eriytymiseen, Pekkarinen painottaa.

Ministeri puhuu monikeskuksisen Suomen puolesta. Hän muistuttaa, että myös maailmanlaajuinen uusi ilmastojärjestys nostaa maakunnat ja monikeskuksisuuden arvoonsa. Ilmastonmuutos kannustaa Pekkarisen mukaan maakunnat vielä uuteen nousuun.

Maakuntien parempi tulevaisuus liittyy Pekkarisen mukaan paljolti juuri luonnonvaroihin: kaivannaisiin, puuhun ja uusiutuviin energianlähteisiin.

– Tuotantomme ja elinvoimaisuutemme tekijät ovat hajallaan eri puolilla maata, enkä keksi yhtäkään syytä, miksi ne pitäisi yrittää runnoa 3–5 keskukseen. Se ei ole toivottava kehityssuunta suurten kaupunkikeskustenkaan kannalta. Emme tule viiden kaupunkiseudun varassa autuaiksi, ministeri kiteyttää.

Maakunnilta rohkeita linjauksia

Millaista aluepolitiikkaa siis tarvitsemme 2010- ja 2020-lukujen Suomessa? Mauri Pekkarisen mukaan tarkoin ongelmakohtiin sekä myös vahvuuksiin osuvaa. Ei kaikkea kaikille, vaan kullekin alueen erityisten tarpeiden mukaan.

Pekkarinen listaa aluepolitiikan keskeiset haasteet kolmeen kategoriaan. Ensiksi aluepolitiikan tulee tunnistaa suuret väestödemografiset muutokset. Toiseksi on voitava hyödyntää luonnonvaroja nykyistä paremmin. Kolmanneksi valtion tulee kohdentaa tukensa entistä osuvammin alueiden keskeisiin osaamisvahvuuksiin.

– Pallo on kuitenkin maakunnilla ja kunnilla itsellään. Siellä nähdään aidosti se, millaisen osaamisen ja elinkeinojen varaan oma tulevaisuus voidaan perustaa. Maakuntien on oltava aloitteellisia ja rohkeita linjauksissaan. Valtio ja elinkeinoministeriö eivät voi tulla sanelemaan, että jatkossa te elätte tästä tai tuosta. Tämä tieto pitää olla maakunnilla itsellään.

– Puuosaaminen on loistanut kaikissa ohjelmissa poissaolollaan, vaikka olemme metsäkansaa ja -osaajia.

Millaisin instrumentein jatkossa sitten vastataan aluepoliittisiin haasteisiin? Pekkarinen muistuttaa, että Suomessa on 15–20 seutukuntaa, joiden demografinen kehityskuva on suorastaan surkea. Ministeri täsmentää, että emme puhu nyt pelkästään Lapista ja Itä-Suomesta, vaan väestön ikääntymisen kanssa kamppailevia seutukuntia löytyy ympäri Suomen.

– Jos huoltosuhde kunnassa alkaa olla sellainen, että yhtä työtä tekevää kohden on huollettavana yksi yli 65-vuotias, tällaiset kunnat ja seudut ovat vakavasti helisemässä palveluiden rahoittamisen kanssa.

Haasteellisimmilla alueilla osuvin aluepoliittinen instrumentti löytyy Mauri Pekkarisen mukaan kuntaministerin salkusta.

– Kuntien valtionosuusjärjestelmän on tunnistettava rajut demografiset muutokset, ja ongelmakunnille on pystyttävä varmistamaan jonkin verran nykyistä runsaampi rahoitus peruspalveluihin. Lisäksi kuntia on kaikin tavoin patistettava uudistamaan palvelurakenteitaan ja tuotantotapojaan.

Lappi ja Kainuu sarjanousijoita

Yllättäen Mauri Pekkarinen visioi Lapin ja Kainuun tulevaisuuden monin verroin valoisammaksi kuin erilaiset barometrit ovat antaneet ymmärtää. Näille maakunnille luvataan toistuen sysimustia tulevaisuudennäkymiä, vaikka molemmat kylpevät luonnonvaroissa.

– Lapin tulevaisuudenkuva on nähdäkseni parempi kuin juuri minkään muun alueen. Matkailun lisäksi kaivannaiset ja puu ovat pohjoisen tulevaisuutta, ja valtiovallan pitää tukea Lapin kaltaisia alueita luonnonvarojen jalostumisessa työpaikoiksi ja osaamiseksi. Tämä tarkoittaa valtiolta riittäviä satsauksia alueen infrastruktuuriin.

Mauri Pekkarinen tietää saavansa tukea Lapin ja Kainuun skenaarioilleen kaivosteollisuuden ennusteista. Kun vuonna 2008 kaivosteollisuuden louhintamäärät kohosivat Suomessa viiteen miljoonaan tonniin, ennusteiden mukaan vuonna 2020 puhutaan jo 50–60 miljoonasta tonnista.

– Kaivannaisia louhitaan vuosikymmenen kuluttua 10–14-kertaisesti verrattuna tähän päivään. Se tarkoittaa melkoista määrää uusia työpaikkoja alueille, joita on ehditty ajatella jo menetettyinä maakuntina.

Ministeri näkee maakuntien uuden tulemisen liittyvän myös puun jatkojalostamiseen.

– Metsäteollisuus ei tee kuolemaa, vaikka niin näytetään ajateltavan laajalti. Parhaillaan tuotekehittely on kovassa vauhdissa. On silti sääli, että metsäteollisuus hukkasi tuotekehityksen kannalta vuosia keskittyessään maailmanmarkkinoiden valloittamiseen.

Pekkarinen kuitenkin vakuuttaa, että tulossa on pikapuolin ”yhtä ja toista”, mikä nostaa puun uuteen arvoonsa.

– Parhaillaan puun jalostamisessa hyödynnetään nanoteknologiaa, syntyy uudenlaisia kestäviä puukuituja ja erilaisia älymateriaaleja. Myös puurakentaminen tulee

uudelleen. Kaikki tämä synnyttää tuotantoketjuja, jotka etenevät metsästä yliopistokeskuksiin asti.

Seudullinen yhteisövero harkintaan

Mauri Pekkarinen on istunut politiikan pöytien ääressä niin kauan, että hän tuntee aluetalouden rakenteet omien taskujensa tapaan. Ministeri tähdentää, että kaikki satsaukset, jotka tuovat uusia työpaikkoja ja uutta rahaa aluetalouteen, ovat tärkeitä.

Tärkeää on Pekkarisen mielestä myös ”vanha raha”, joka suunnataan kunnille valtionosuusjärjestelmässä.

– Meidän on opittava pois vastakkainasettelusta ja ymmärrettävä, että nykyisenlainen verotulotasausjärjestelmä ei tarkoita ”almuja” ja ”tulonsiirtoa” kaupungeilta maakuntiin, vaan se on korvausta siitä työstä, jota kunnat ovat alueilla tehneet satsatessaan nuorten koulutukseen.

Pekkarinen muistuttaa, että kasvavat kaupunkiseudut korjaavat valtaosan tästä sadosta haaliessaan työvoimaa yrityksiinsä ja veronmaksajia kuntiin.

– Voimme siis ajatella, että keskisuomalainen pieni Kivijärven kunta toimii ”kasvattajaseurana” pääkaupunkiseudun ”työelämän liigalle”, ministeri veistää.

Mauri Pekkarisen äänenpainoista kuuluu, ettei hän ole vaikuttunut nykyisenlaisesta kuntarakennekeskustelusta, jossa kuntakoko tuntuu ajavan kaikkien asiakysymysten edelle.

– Valtaosa keskuskaupungeista on hurmautettu kilvoittelemaan siitä, ollaanko viidenneksi tai kymmenenneksi suurin kaupunki, jos saadaan naapurit kuntaliitoksen mukaan. Tällainen pullistelu on täysin höperöä touhua.

Kuntaliitokset ovat Pekkarisen mukaan järkeviä silloin, kun kunnilla on yhteinen yhdyskuntarakenne.

– Mutta ne eivät ole itsetarkoitus, eivätkä tuo kunnille onnelaa. Kaupunkiseuduilla kannattaisi käyttää voimat pikemminkin siihen, että osaamis- ja tutkimuspotentiaali generoituisivat uusiksi työpaikoiksi ja koko alueen menestykseksi.

Pekkarinen arvioi, että kuntaliitoksista saatavat tehot ovat ylipäätään pieniä verrattuna siihen, mitä kunnilla on saatavissa palvelurakenteita uudistamalla ja ennen kaikkea satsaamalla tehokkaaseen elinkeinopolitiikkaan.

Ministeri painottaa kuntien välisen elinkeinoyhteistyön merkitystä työssäkäyntialueilla.

– En pitäisi mahdottomana ajatusta yhteisövero-osuuden jakamisesta työssäkäyntialueen kuntien kesken. Se kannattaisi ainakin selvittää. Yritykset tosin sijoittuvat yksittäiseen kuntaan, mutta usein edellytykset yritystoiminnalle syntyvät koko alueelta. Seutukohtainen yhteisövero edellyttäisi, että myös elinkeinopolitiikan tulisi olla alueen kunnilla yhteinen, mutta sehän on tässä maailmanajassa järkevää muutoinkin. Seudullinen yhteisövero patistaisi kuntia toimimaan samansuuntaisesti alueen elinvoiman puolesta.