Asun 9 000 asukkaan kunnassa Ranskan Normandiassa. Naapurikunnatkin ovat pieniä – tässä maassa ei juuri kuntaliitoksia tunneta. Kaupungintalo seisoo kylän kukkulalla. Kukkulan alapuolella on koulu, harrastus- ja nuorisotalo sekä urheilukenttä. Leipomon ja lihakaupan takaa siintää iso, pittoreski rakennus.

Se on kunnallinen elokuvateatteri.

Puuristikkoisessa normandialaistalossa on 350 istuimen sali, iso laajakangas, korkeatasoinen äänentoisto ja 3D-tekniikka.

Samankokoisessa naapurikaupungissa, tai kyliähän nämä oikeastaan ovat, on samanlainen, samalla tavalla kunnan verorahoilla pyörivä, kaikkien ulottuvilla oleva elokuvateatteri.

Leffassakäynti maksaa viisi euroa, mutta eläkeläisiltä, teineiltä ja työttömiltä neljä. Kunta pyörittää elokuvateatteria niin kuin mitä tahansa kulttuurilaitosta.

Kirjasto on pieni ja huono, enkä tiedä ketään, joka siellä kävisi.

Leffassa juoksee koko kunta, sillä ohjelmisto sopii kaikenikäisille ja monenlaisista elokuvista pitäville.

Elokuvateatteri tekee yhteistyötä Oulun kokoisen Caenin kanssa. Sieltä saamme isoon kaupunkiin tilatut kelat.

Jokainen elokuva esitetään ainoastaan viisi kertaa, olkoon suosittu tai ei. Tämän kuun ohjelmistosta löytyy perushollywoodilaista toimintaa, hassuttelevaa ranskalaista komediaa, dubbaamatonta italialaista taide-elokuvaa ja ruotsalaista lastenelokuvaa. Lastenlipun hintaan kuuluu askartelu- ja mehuhetki. Eläkeläisille on kuukausittain oma näytös, tässä kuussa Piukat paikat. Elokuvan jälkeen senioreille tarjotaan siideriä ja suolatikkuja. On luontevaa jäädä juttelemaan muiden kanssa elokuvasta.

Eikä rakennuksessa näytetä vain elokuvia. Siellä järjestetään myös keskustelutilaisuuksia, harrastaja-teatterin esityksiä ja konsertteja. Sen suurempaa salia ei pienestä kunnasta löydy.

Olen istunut viiden vuoden ajan viikoittain elokuvissa – enemmän kuin Suomessa asuessani. Selkeä muutos johtuu sekä kiinnostavasta ohjelmistosta että kaksi kertaa halvemmista lipuista.

Väistämättä mietityttää, miksei tasokasta kunnallista leffateatteria voisi Suomessakin pitää instituutiona, joka olisi tasavertainen kirjaston, teatterin ja taidemuseon kanssa. Eikö Suomessa vieläkään pidetä seitsemättä taiteenlajia samanarvoisena kuin kirjallisuutta, klassista musiikkia tai muita vanhoja taiteenlajeja?

Olisi aika laskea lapsesta lieka ja antaa sen itsenäistyä kunnalliseksi itsestäänselvyydeksi.

Muut kirjoitukset

Ottakaamme esimerkkiä Euroopasta europarlaamentikko Lasse Lehtinen
Vaivaistalo vai nykyajan suurperhe – vanhustenhoidon akuutteja haasteita Sirpa Kähkönen
Kansalaisetko tasa-arvoisia? Kirjailija Heikki Turunen
Kirjailijan tontti Pirjo Hassinen
Saari valtameren keskellä Riina Katajavuori
Pitäjästä kappeliksi ja takaisin Kaari Utrio
Sivistyskunta Katri Tapola
Idealismia ja kaurapuuroa, kiitos kirjailija Riikka Pulkkinen
Koulun tuolle puolen? Riku Korhonen
Kylät on pakko huomioida uudessa kuntalaissa Martti Mäkelä